”Nahkaliljat ovat merkkejä, jotka suoritetaan kävellen tai hiihtäen. Liljoja on kolmea eri tasoa ja vaativamman suorittamiselle on aina edellytyksenä, että helpompi lilja on jo tarvottu. Nahkaliljat ovat hyvää kuntoharjoitusta esimerkiksi PT-kisoihin menijöille.” ”Niillä tulee mukavasti testattua ryhmän yhteistyökyky silloin, kun väsymys painaa.”
-Nahkalilja, PartioWiki; 2016; https://fi.scoutwiki.org/Nahkalilja
Jaakko Iivanainen
PitVan nahkaliljahiihto järjestettiin talvisena marras-lauantai-sunnuntaina 19.-20.11.2016 viiden hengen voimin. Nahkaliljat, joita suoritettiin, olivat vihreä ja punainen ja matkat vastaavasti 60km ja 70km. Vihreää nahkaliljaa lähtivät suorittamaan Mikael, Lauri ja Juho. Punaista nahkaliljaa lähtivät hiihtämään Valtteri sekä kirjoittaja ite. Nahkaliljan reitti oli Järvenperä-Pirttimäki-Solvalla-Salmi-Lakisto-Luukki-Pirttimäki-Järvenperä. Sää päivällä oli pilvinen ja lämpötila pari astetta pakkasen puolella. Pakkanen kiristyi hieman iltaa myöten. Punaisen nahkaliljan hiihtäminen alkoi klo 07:00 Järvenperästä. Lähdin Valtterin kanssa hiihtämään reipasta vauhtia 10 km esilenkin Oittaan kautta Pirttimäkeen, missä mukaan liittyivät Mikael, Lauri ja Juho.
Pirttimäestä retkikunnan matka jatkui kohti Solvallaa klo 08:30. Reitti Pirttimäen ja Solvallan välillä oli hyvin mäkinen, mikä aiheutti alamäkikaatuilua ainakin kirjoittajan hiihtosuorituksessa. Ensimmäinen evästauko pidettiin 10km yhteishiihdon jälkeen Solvallan Swinghill:in päällä noin klo 10. Kun leivät oli syöty ja hytinä kehossa alkanut, lähdimme liikkeelle kohti Myllypuron laaksoa Haukkalammen liepeillä. Matkalla oli asfalttia ja hiekoitettua tietä, joten jouduimme kävelemään pari kilometriä. Lisää kävelyä olisi tulossa vielä runsaasti, mutta tätä emme osanneet vielä arvata. Tässä vaiheessa Valtteri alkoi valitella vatsanväänteitään.
Ennen Haukkalampea siirryimme metsän puolelle ja suuntasimme suorinta reittiä Nahkiaispolulle. Hieman alle metrin korkeudessa kulkevien kapeiden pitkospuiden hiihtäminen oli tarkkaa puuhaa, mutta henkilövahingoilta vältyttiin. Nahkiaispolulta hiihdimme Högbackaan, missä pidimme toisen evästauon klo 12:30. Tässä vaiheessa Valtterin naama alkoi olla yhtä väänteissä kuin hänen suolistonsa eikä hiihtäminen enää oikein onnistunut. Högbackassa Valtteri erosi joukostamme ja lähti odottamaan bussia Nuuksionpäähän. Högbackasta tarkoituksemme oli hiihtää metsäautotietä Salmeen, mutta epäonneksemme tie oli juuri aurattu. Ei auttanut kuin ottaa sukset olalle ja aloittaa kahdeksan kilometrin marssi kohti Salmea.
Saavuttuamme Salmen ulkoilualueen liepeille pystyimme vihdoin vaihtamaan sukset jalkaan ja jatkamaan matkaa latupohjaa pitkin. Salmessa pidimme oikean ruokatauon klo 15. Itse söin pikapussiruokaa, jonka valmistin kotona termospulloon laittamaani kuumaan veteen. Lauri ja Juho söivät omia ruokiaan ja Mikael söi myös pikapussiruokaa. Lähdimme jatkamaan matkaa ennen hämärän tuloa.
Seuraava etappimme kulki Vaakkoin alueen ja Myllymajalammen kautta Lakistoon. Juuri ennen Kuikunlääniin saapumistamme kaivoimme otsalamput esille. Joukon lamput olivat tehokkaita, eikä pimeä hidastanut matkantekoamme. Tämän etapin pituus oli noin 13 kilometriä. Hiihdimme matkan ripeästi, mutta Lakistoon saapuessamme seitsemän maissa olimme jo melko puhki. Matkaa oli ehtinyt kertyä jo 40 km Lakistoon saapuessamme.
Retkikunnan johtaja katsoi parhaaksi muuttaa reittiä kulkemaan Lakistosta Kaitalammelle tietä pitkin retkeilyreitin sijasta. Tällä säästettiin hieman aikaa ja energiaa, sillä pitemmän retkeilyreitin hiihtokuntoisuuteen ei voinut luottaa. Kaitalammelta hiihdimme Luukin golfkentän kautta Luukki-Pirttimäki -retille. Saimme taas todeta reitin olevan osittain hiihtokelvoton, sillä se oli vastikään aurattu. Sorvalammelta Kammin parkkipaikalle reitti olikin vaihteeksi umpihankea, mikä oli sinänsä mukavaa vaihtelua.
Pirttimäkeen saavuimme noin puoliltaöin. Pidimme siellä evästauon ja kävimme täyttämässä juomapullot ulkoilumajan vessassa. Matkaa oli takana jo 50 kilometriä, mutta tieto siitä, että maaliin oli enää 10 kilsaa, antoi jokaiselle lisävoimia viimeiseen puristukseen. Saavuttuamme Oittaalle osa retkikunnasta alkoi tehdä välikuolemaa, mutta tiukan kannustuksen avustamana pääsimme liikkeelle tekemään selvää viimeisestä mailista. Järvenperään saavuimme klo 02:30.
Aikaa 70 km hiihtoon kului itseltäni 19h 30min ja 60 km matkan hiihtäneillä aikaa kului 18h. Retkikunta oli varustautunut hyvin, mutta perinteisesti osalla ei ollut tarpeeksi vettä matkassa. Ruokataukoon kului hieman liikaa aikaa, kun osa retkikunnasta keitti makarooneja yms. Trangialla. Kuuma vesi valmiina termospullossa nopeuttaisi kokkailuja huomattavasti tällaisissa tilanteissa seuraavalla tavalla: Ensin kuuma vesi pullosta ruoanlaittoon ja syömisen aikana sitten keitetään uusi kuuma vesi termospulloon. Lämpimiä ruokia olisi ehkä voitu syödä kaksi, jos aikaa ei olisi kulunut niin paljoa ensimmäiseen ruokataukoon.
Olin aikaisempina vuosina hiihtänyt reitin eri osuuksia ja todennut ne silloin hiihtokuntoisiksi. Reitissä huonoa oli kuitenkin se, että siinä oli melko pitkiä osuuksia kävelyä, sillä osa pikkuteistä oli aurattu ja hiekoitettu vastikään. Hiihtäminen oli kuitenkin oikea valinta, sillä lunta oli kuitenkin sen verran, ettei kävelystä olisi suurimmalla osalla matkaa tullut mitään. Koska lunta oli satanut nopeasti parikymmentä senttiä lähes lumettomaan maahan, oli hiihtäminen normaalia vaivalloisempaa. Useissa paikoissa suksi pystyi nimittäin painautumaan hangen läpi maahan asti ja ottamaan kiinni hangen alla olevaan hiekkaan. Lisäksi, jos teille olisi ehtinyt muodostua tamppaantunut lumikerros, olisi niitä pitkin pystynyt paremmin hiihtämään. Tällä kertaa aura oli muutamalla pätkällä kaapinut höttölumen pohjaa myöten pois ja paljastanut hiekkatien.
Kun otin kotona monot pois jalasta, huomasin että kosteus oli saanut jakojen ihon pehmiämään liiaksi. Tämän olisi voinut välttää vaihtamalla kuivat sukat esim. puolessa välissä hiihtoa ja käyttämällä vaihdettavia pohjallisia tai paperipohjallisia monoissa. PitVa-anorakki, vaikka onkin oivallinen erävaate, osoittautui huonoksi vaatevalinnaksi, sillä hankeen kaatuilusta ja hikoilusta kastuttuaan se jäätyi epämiellyttävästi käyttäjänsä päälle. Parempi valinta hiihtotakiksi olisi ollut tuulipuvun takki. Suksina kaikilla oli latusukset. Itselläni oli suksen pohjassa pitoteipit ja ne toimivat melko hyvin, joskin yötä myöten ne alkoivat kerätä hiukan paakkua suksen pohjaan. Juholla oli karvapohjasukset, jotka toimivat erinomaisesti. Vaikka nahkalilja oli järjestäjänkin mielestä tällä kertaa hyvin raskas, suoriutuivat kaikki siitä erinomaisesti (paitsi Valtteri, mutta se oli toinen juttu).
Tänä vuonna on taas mahdollista lähteä kävelemään nahkaliljaa myöhemmin keväällä!
