Siirry suoraan sisältöön

PitVan kesävaellus 2024

  • tehnyt

2.-8.7. Sulaoja – Mantojärvi

Idea kesävaellukselle lähdöstä syntyi eräänä yönä siihen aikaan, kun ideat ovat parhaimmillaan. Siitä muutama kuukausi eteenpäin olikin jo huhtikuu ja ensimmäisen kokouksen aika. Olin tehnyt jo suunnitelmia reissun kohteesta ja kysellyt lippukuntalaisten alustavaa kiinnostusta lähteä messiin. Ensimmäisessä kokouksessa valittiin kohteeksi Kevon kansallispuisto ja Hammastunturin erämaa-alue. Viikko ennen vaellusta kävimme lopullisella porukalla ostamassa ruoat ja pussitimme ne kololla.

Heinäkuun ensimmäinen aamu valkeni kauniina kuin morsian punaisen Ford Transit- pakun kolistellessa pitkin Espoon hiljaisia katuja. Kun kololla oli käyty ja kaikki osallistujat oli poimittu matkaan, oli aika suunnata kohti pohjoista. Lopulta matkaan lähti 8 osallistujaa: Viivi, Sara, Martta, Eino, Ville, Eero, Paavali sekä Sisu. Pääsimme vielä saman päivän puolella porokolarit vältettyä, kaikki kengät matkassa (myös Saran ja Villen) vaelluksen lähtöpaikkaan Sulaojalle.

Makeasti teltassa nukutun yön jälkeen hyttysten ininä tärykalvoja hivellen heräsimme aamuun raikkaaseen ja iloiseen. Oli aika lähteä matkaan. Aamupalat huiviin, huivit kaulaan ja sadesuojat päälle, sillä oli alkanut sataa. Aamuisissa tunnnelmissa jätimme meetvurstit hyvään talteen transitin jääkaappiin ja lähdimme matkaan.

Ensimmäinen päivä revittiin muutamalla tauolla, sillä ei maittanut jäädä sateeseen istuskelemaan ja matkaakin oli vain runsaat 10 km. Kuivattelimme ja keittelimme lounasta autiotuvalla ja päätimmekin jäädä läheiselle kodalle yöksi. Illalla nautimme Paavalin kokkaamaa pihviä perunoiden kera ja vietimme iltaa hyvissä tunnelmissa Ruklajavren maisemissa.

Sisu, Sara, Eino, Ville, Viivi, Eero (vasemmalta oikealle) ja Paavali etualalla

Seuraava aamu oli siirappiakin tahmeampi, mutta pääsimme lopulta jalkojen teippailujen sekä kahvittelun jälkeen lähtemään. Sää oli pilvinen ja vain vähän sateinen. Päivän matkan alkuosa kulki eilisen kaltaisella koivikkoisella hiekkamaalla. Sen jälkeen nousimme ensimmäistä kertaa avotunturiin. Kodassa nautittu lounas, meksikonpata, ei noussut yleisön suosikiksi. Lounaan jälkeen reitti laski ensin jyrkästi, yli kolmekymment astetta, nousi sitten jyrkemmin ja laski taas. Tätä menoa jatkui, kunnes viimeinen jyrkkä nousu vei meidät kuuluisalle Kevon seinälle. Näky oli kieltämättä hieno. Kevo on suomen Arizona vaikkei moni sitä tiedäkään. Yöpaikka oli jyrkkäseinäisen solan pohjalla vesiputouksen vieressä. Paikalla oli myös pieni perinteinen turvekammi ja tulipaikka, sekä muutama toinenkin seurue.

Kevon seinä

”…päivä alkoi suurella nousulla portaita pitkin. nähtiin hienoja maisemia, suota, lintuja, poroja ja muita vaeltajia. lounas syötiin kuivin tuvalla. oli rankkaa ja kilsoja kertyi n. 20. lounaan jälkeen oli kuivin huiputus ja laskeutuminen ulos luonnonpuistosta…” – Ote vaelluspäiväkirjasta.

Huiputus  meni odotettua keveämmin. Uhriluolaan tutustumisen jälkeen laskeuduimme ulos luonnonpuiston alueelta. Ilta sujui rattoisasti avotunturissa kauniissa maisemissa Nilijokhaan viettävän puron kupeessa.

Olimme tottakai varautuneet erilaisiin haavereihin vaelluksella, mutta edellisten päivien kilometrit ja nousumetrit alkoivat todella tuntumaan jokaisen jaloissa neljännen päivän rakkaista matkaa taittaessa. Jonkin verran olimme joutuneet teippailemaan jalkoja, mutta jalkavaivat olivat odotettua lievempiä. Ensimmäisen päivän tavoin päivämatkan ollessa lyhyt, päätimme syödä lounaan vasta perillä. Perinteisen nuudelilounaan jälkeen otimme nokoset taivasalla joen partaalla. Herättyämme sade alkoi ilmoitella itsestään ja siirryimme peseytymisen kautta telttoihin.

Sara ja Viivi nokosilla

Viidennen vaelluspäivän aamu oli tuulinen. Päivä kulki läpi suurten soiden. Sisu löysi suuren poronsarven, jonka päätti ottaa mukaansa. Ennen lounasta oli virkistävä ylitys. Laitoimme lounasvedet kiehumaan ja kävimme uimassa hienossa suvannossa. Ennen yöpaikkaa oli luvassa vielä kaksi ylitystä, joista toisen pääsi kengät jalassa. Sään ollessa hyvä päätimme jäädä joen partaalle yöpymään turvekammille jatkamisen sijaan. Iltaa vietettiin nuotion äärellä hyvissä tunnelmissa. Viides päivä jäi mieleen yhtenä vaelluksen hienoimmista.

Toiseksi viimeisenä päivänä palasimme tupaverkoston piiriin ja muitakin vaeltajia alkoi taas silloin tällöin tulemaan vastaan. Lounastimme autiotuvalla, josta nousun jälkeen laskeuduimme puurajan alapuolelle. Hyttysiä oli uskomattoman paljon ja yöpaikan vieressä oleva lampi oli mutapohjainen. Iltaa vietettiin jälleen nuotiolla istuen ja jalkoja paikkaillen.

Viimeinen aamu valkeni tuulisena ja sateisena. Matkaa oli jäänyt vain runsas 6km, jonka kuljimme yhden tauon voimin. Sääukko päätti virkistää meitä kaatosateella viimeisellä kilometrillä. Perillä odotti uskollinen ruosteenpunainen ratsumme, joka oli autonsiirtopalvelulla siirretty maaliin Mantojärvelle. Sieltä nokka kohti lounaspaikkaa ja muutaman kiertoreitin kautta yöpaikalle Nellimiin. Käveltyneitä kilometrejä kertyi yhteensä vajaat 95.

Kirjoittanut Martta Vaahteranoksa, marraskuussa 2024 päiväkirjan ja muistikuvien pohjalta.