Kuva: Haltin huipulla
Jo perineikkääksi muodostuneen pääsiäisvaelluksen piti suuntautua Ruotsin Sarekiin. Talvi oli kuitenkin tänä vuonna lämmin ja pääsiäistä vietettäisiin vasta myöhään keväällä. Jään vähyyden vuoksi reissun kohteeksi vaihtui osalle vaeltajista hyvinkin tuttu Käsivarsi ja Enontekiön erämaa-alue tavoitteena huiputtaa Halti -tunturi.
Porukkaa kariutui alkuperäisestä kymmenestä ja vähän päälle seitsemään. Lopulta transitissa istui lähtöaamuna vaelluksen ainoa matkaan päässyt johtaja Justus, sekä Eino, Eero, Viivi, Elsa, Sisu sekä allekirjoittanut eli Martta.
Lähdimme Espoosta tuttuun tapaan varhain ajamaan kohti pohjoista vielä tuttuakin tutummalla punaisella paholaisella. Villen vuoden ‘95 punainen transit lienee yleisöllekin monessa mielessä tuttu. Vaellusta ennen olimme pussittaneet ruoat kololla ja eräät sankarit olivat kuivattaneet jauhelihaa koko yön. Mikäs siinä, ei voi valittaa hyvästä palvelusta ja kolon uusi bajamajakin saatiin kyseisenä yönä asennettua. Maailma voi pettää ja transit pettää aina, mutta vihreä sohva ottaa kaikki vastaan, oli tunti mikä tahansa.
Illalla pystytimme teltat Kilpisjärvellä parkkipaikan laitaan.
Ensimmäinen aamu aukesi aurinkoisena ja alkuvälppäyksen ja sähläämisen jälkeen pääsimme matkaan. Sää siunasi, mutta mikään muu ei. Ensimmäiseen kilometriin kului paljon aikaa ja tuskanhikeä, aurinko porotti ja lumi paakkuuntui koko ahkion matkalta. Yksi sauva katkesi, muutama vesipullo haettiin vielä autolta, mitä näitä nyt on. Alkutahmeuden jälkeen suksi rupesi luistamaan. Nousimme avotunturiin lounaalle.
Kuva: Tauko auringonpaisteessa. Niin lämmin, että Justus hiihti lyhyissä housuissa
Yön nukuimme Saarijärven tuvassa.
Toisena päivänä kilsoja kertyi noin 10, ja nousumetrejä kertyi 100 ja laskua päivän loppupuolella noin 300. Meekon tupa sijaitsee jylhien rinteiden suojaamassa laaksossa. Paikalla on pieni autiotupa ja vähän kauempana varaustupa. Nukuimme teltoissa tuvan kupeessa. Lunta on paljon; telttojen kohdalla yli kaksi metriä. Niin paljon, että lumeen voisi vaikka kaivaa tunnelin suoraan toisen teltan absidiin. Tai jotain.
Kolmantena päivänä kiinnitimme suksiin nousukarvat jo ensimmäisen legin jälkeen. Päivän agendana oli nousta Haltin huipun juureen sijaitsevalle varaustuvalle ja yöpyä siellä. Näin myös tapahtui. Koko vaelluksen ajan ohitsemme ajoi safariyrittäjien moottorikerkkoja kelkat täynnä turisteja toppahaalareissaan. Myös muita vaeltajia ja haskivaljakoita näkyi tuvilla ja reitin varrella.
Illallisen jauheliha ja perunamuusi oli hyvä ja tuhti ruoka, jonka kruunasi letut.
Huiputuspäivän sää oli koko vaelluksen huonoihin näkyvyydeltään. Taivaalta satoi jotain tihkun tai lumisateen tapaista ja huipulle päästyä huomasin olevani huipulla vain paikalla olevan kivikasan ansiosta. Ei tehnyt mieli jäädä ihailemaan maisemia, kun ei niitä näkynyt, vaikka kyseessä oli viimeiset uudet maisemat reitin aikana. Huomenna lähtisimme samaa reittiä takaisin päin. Joku taivaallinen tonttu tai muu kyllä katsoi meidän perään tuvalle palatessa, sillä nokian huopavuorisaappaat kiinnitettynä kahden metrin laudanpätkiin eivät tosiaan ole ihan laskettelukamojen veroiset. Kun siihen vielä lisää Suomen korkeimman huipun ja tihkun jäätämät rinteet olisi ollut saumaa monenlaisiin haavereihin. Lounasta kokkailemaan päästiin kaikesta huolimatta ehjin nahoin.
Talvivaellus on tietysti hieno laji, mutta pakkasasteiden ikävä lieveilmiö on peseytymisen vaikeus. Neljännen päivän kohdalla tukka tuntui seisovan pystyssä kaiken pipolla hikoilemisen jäljiltä. Mutta olosuhteita ei ole syyttäminen, vaan toimintaa. Niinpä me reippaina partiolaisina päätimme ryhtyä peseytymishommiin. Tuuli oli niin kova, että huussissa pöntön kansi leijui paikoillaan alhaalta puhaltavan ilmavirran päällä.
Lunta sulatettiin ja vettä lämmitettiin ja niin kävimme vuorotellen ulkona peseytymässä. Siitä touhusta sitä oli vaikea uskoa, mutta kyllä sen tukan puhtaaksi sai. Kehonhuolto jatkui niska- ja selkähieronnan merkeissä sekä päiväunilla.
Kuva: Lumileikkejä arktisissa olosuhteissa
“homma meni muiden kertomuksen mukaan näin: tuvalla oli ollut hauskaa nojata tuuleen jne.
takaisin kämpän pihaan tultua jätkät sai idean laska ahkiolla makuualustaa purjeena käyttäen. no,
justus meni sitte eeron ahkiolla ‘vitun kovaa’. justuksen vauhti loppui, mutta ahkion ei. tässä
kohtaa palasin ulos.”
Yllä ote paikan päällä kirjoittamastani vaelluspäiväkirjasta. Tekstissä kuvailen tapahtumasarjaa joka seurasi siitä, kun muut olivat menneet ihmetteemään tuulta ja vanhaa autiotupaa. Kun itse saavuin ulos, oli Eino laittamassa suksia ja jalkaan. Sinne mäkeen se lähti laskemaan ja käytti makuualustaansa purjeena. Aluksi näytti hyvältä, sitten kyyti alkoi hoippumaan ja lopulta se kaatui. Onneksi mitään ei sattunut ja ahkio saatiin takaisin. Alusta pääsi tuulen mukaan ja olimme varmoja, ettei sitä enää nähtäisi. Toisin kävi, sillä illalla tuvalle saapui kaksi vaeltajaa, joilla oli alusta mukanaan. “Niin oliko tää ehkä teidän, löydettiin se tuolta kolmen kilsan päästä…”.
Seuraavan päivän matka kulki lähinnä alamäkeen. Suksi luisti ja matka taittui rauhallisen aamun jälkeen, matkalla käytiin kurkkaamassa Pitsusköngästä ilman ahkioita. Sää oli edelleen tuulinen.
Kuva: Pitsusköngästä ihmettelemässä
Lounaaksi oli marinoituneita soijasuikaleita ja riisiä. Pääsimme yöpaikalle Meekojärvelle aikaisin. Lunta oli, kuten mainittua, laaksossa paljon ja niin kaivoimme ison lumikuopan, jossa keittelimme päivällistä. Kuopasta kaivettiin tunneli poikain teltan absidiin.
Paikalla tuvalla oli muitakin, joista osa oli ilmeisesti myös partiolaisia.
Kuva: Viivin taustalla Meekonjärven autiotupa ja huussi
Kuva: Tunneli
Kuudes vaelluspäivä oli myös tuulinen. Päivä alkoi pitkällä ja jyrkällä nousulla pois laaksosta. Matkalla vastaan tuli ViPe:n vaellusporukka matkalla Haltille. Ei valitettavasti siinä tuulessa jääty sen enempää juttelemaan. Viimeisellä yötuvalla oli jälleen nettiyhteys. “…nyt jengi
kattelee puhelimia, paitsi Viivi. maailma makaa ennallaan ja kaikki on yhtä hyvin kuin lähtiessäkin.” Ote vaelluspäiväkirjasta.
Viimeinen päivä revittiin raivon ja eväiden voimalla maaliin. Transitkin saatiin pienen kisuttelun jälkeen käyntiin ja nokka voitiin suunnata kohti yöpaikkaa Iissä.
Kirjoittanut Martta Vaahteranoksa 8.7.2025 muisitikuvien ja päiväkirjamerkintöjen pohjalta. Kuvat on ottanut jotkut vaellusporukasta.
