Kesävaellus 2025
Surnuvuono – Munkelva: 29.6.-4.7.2025
Muutaman edellisen vuoden ajan olemme onnistuneet järjestämään vaelluksia kesäisin ja talvisin ja homma alkaa sujua jo melko rutiinilla. Kesän 2025 kesävaellus oli kuitenkin jo formaatiltaan ennennäkemätön.
Nuutti oli pitkään puhunut melontavaelluksen järjestämisestä ja asian tiimoilta kokoustettiin ensimmäisen kerran jo lopputalvesta 2024. Kuitenkin vielä pääsiäisvaelluksen aikaan suunnitelmat vaikuttivat olevan niin alkutekijöissään, että tuli mietittyä, tapahtuuko reissua ollenkaan. Kuitenkin kaikessa hiljaisuudessaan Nuutti sai suunniteltua reitin ja varattua melontavälineet ja niin reissu saattoi tapahtua.
Lopullisesta porukasta tuli myös ennennäkemättömän suuri: 12 henkeä. Eero, Eino, Justus, Sisu, Paavali, Sara, Viivi, Kristian, Niina, Max, vaelluksen johtaja Nuutti, sekä allekirjoittanut. Meitä oli niin monta, ettei päästy liikkumaan pelkällä transitilla. Siispä Laaksolahdesta starttasi 28. kesäkuuta punaisen paholaisen lisäksi Einon Mercedes Benz -merkkinen auto ESA.
”Ei mitään suuria ihmeitä matkalla vielä. Kerran työnnettiin transit käyntiin abc:n pihassa — Ja niin kerran Sara ajo ohi ku Kris keskitty laittamaan jvg:tä jonoon. Käytiin Oulussa nappaamassa show:n tähdet eli itse paatit kyytiin. Vähä hirvittää.”
– Ote vaelluspäiväkirjasta
Nukuimme lähtöä edeltävän yön jo suurimmalle osalle tutuksi tulleella Nellimin mökillä. Erinnäisistä syistä huonosti nukutun yön jälkeen välppäsimme aamulla viimeiset tavarat ja lähdimme kohti Nellimin pientä satamaa. Siellä odotti eräs vanha gubbe veneensä kanssa. Hän pyörittää Nellimissä jotain turistibisnestä ja heitti meidät reitin alkuun. Itse nukuin koko matkan veneen pohjalla, mutta muut olivat jutelleet miehen kanssa. Kuulemma oli sanonut Nuutin reitti- ja aikataulusuunnitelmaan ”se on tekemätön paikka”.
Venekyyti heitti meidät Inarijärveen laskevan Surnukosken suulle. Siitä kävelimme (summittainen kartta kertomuksen lopussa) muutamasataa metriä ylävirran suuntaan, kunnes virta oli riittävän rauhallinen liikkeellelähtöä varten. Siinä keitimme lounaan ja rupesimme pumppaamaan kumiveneitä ja köyttämään rinkkoja niihin kiinni. Muutaman paikatun reiän jälkeen pääsimme vihdoin vesille. Sää oli kaunis: vienoa tuulta ja puolipilvinen taivas. Itse melominen lähti alun hakemisen jälkeen sujumaan hyvin.
”Päivän aikana eniten vaihtelua aiheuttivat maakohtien ylitykset. Kokeiltiin kantaa tyhjiä lauttoja, täysiä lauttoja ja uittamista eri tavoin. Sara ja Kristian ainakin pulikoivat koskessa. Nuutin ja Niinan lautta kaatui, mutta melojat ei onneksi olleet kyydissä.
Perille Joukhaislompolon niemeen saavuttiin märkinä ja väsyneinä. Illalliseksi liha ja perunaa. Kamoja kuivateltiin nuotiolla vaihtelevalla menestyksellä ja Nuutti ja Paavali ja Justus koettivat kalaonneaan. Nuutille siunaantui muutama ahven.”
Seuraavana päivänä onni säiden suhteen kääntyi meitä vastaan ja vettä satoi koko päivän. Päivän reitti kulki pitkin pienempiä järvä, eli paatteja piti kantaa maakannasten yli useamman kerran. Eilisestä oppineena hoidimme kantopätkät pitkälti rinkat selässä ja tyhjiä veneitä pitkin metsänpohjaa raahaten. Sytytimme lounaalla yleistä mielialaa nostattamaan tervastulet, sillä aikaa kun myyttisen ”Bombocraftin” miehistö harhaili eksyneenä metsässä mukanaan vain pussi pähkinää ja kumivene. Kristian oli tehnyt oman valintansa varustuksen suhteen ja retkihousut taisivat kuivua sinä päivänä tasan vartiksi siinä lounastauon aikana. Tunnelma ei ollut korkeimmalla tänä päivänä, mutta pääsimme perille Ahvenjärven ja Surnujärven väliselle alueelle ja sade hellitti iltaa kohti. Matkaa oli tarkoitus jatkaa vielä pidemmälle Surnujärveä pohjoiseen mutta Kivilompolon jälkeistä poroaitaa kiertäessä yksi paatti alkoi pihistä ja näimme valtaisan vastatuulen Surnun selällä, jotka yhdistettynä märkään ja väsyneeseen menon saivat matkamme katkeamaan siltä päivältä.
Kolmantena päivänä meloimme koko aamupäivän vastatuuleen Surnujärven kuusikilometrisen selän halki, toisinaan jopa vaahtopäiden keskellä. Matka taittui siitä huolimatta yllättävän nopeasti. Päivän reittiin kuului myös muutama pidempi kantopätkä suuria mäkiä ylös. Toinen kannoista Surnujärveltä Äälisjärvelle ja toinen Äälisjärveltä Iso- Rovijärvelle. Lounaaksi oli menneiden vaellusten ikisuosikki riisi ja pavut hieman uudella otteella. Melonnassa parhaita puolia oli se, että ruoan paino ei ollut kynnyskysymys samalla tavalla kuin kävellessä. Tomaattimurska ja uusi löytö kuivattu sipuli sai aikaan metsästandardeilla jo tosi maittavan aterian. Kolmas vaelluspäivä oli kaikenkaikkiaan kulinaristinen ilo, sillä illalla koitti jännittävä hetki: kanapadan valmistus. Kyseessä oli päivällisenkin kohdalla uusi kokeilu. Lounaalla turpoamaan laitettu kana toimi hyvin riisin, porkkanan, kuivattujen keittovihannesten, mausteiden ja tomaattipyreen kanssa. Päivällä aiemmin pyydettyä rautua maisteltiin myös iltatulilla. Yöpaikaksi valikoitui lahdeke Iso Rovijärven länsirannalta, jossa peseydymme järvessä ja tilasimme säätiedotteen satelliittipuhelimella. Kun luvassa oli koko päivän sade, teimme päätöksen kävellä koko seuraavan päivän ja meloa sitä seuraavana päivänä vähän enemmän. Olimme päivän aikana jo muuttaneet alkuperäistä reittisuunnitelmaa, sillä kaikesta huolimatta eteneminen oli arvioitua hitaampaa.
Päivän kävely sateessa kulki polkua pitkin, halki jylhien kallioiden ja Vätsärille tyypillisen rakan. Vaikka polku oli kartalla vahva, ei se todellisuudessa erottunut kivikosta juuri ollenkaan osana matkan aikana. Matkan tosiaan piti olla ihan lyhyt, mutta jossain mutkassa se muuttui noin 10 kilometrin pituiseksi. Ennen yöpaikalle kipuamista oli edessä muutama vesistönylitys. Kaikkien retkikunnan jäsenten kengät taisivat kastua viimeistään viimeisessä ylityksessä. Paavalin vaellussauvatkin kävivät vähän pulikoimassa, mutta materiaali- ja henkilövahingoilta vältyttiin. Yöpaikalla Alimmaisella Porijärvellä pykäsimme kaksi nuotiota pystyyn ja kun vaatteiden kuivattelu ja kokkailu alkoi, alkoi myös sade vihdoin hellittää.
Illan ratoksi narrattiin kaloja, ja Kristian onnistuikin saamaan komean taimenen. Taimenen lisäksi paistelimme lettuja ja kuivasimme jo rutiiniksi muodostuneella tavalla vaatteita. Kuivatusvaiheessa niitä materiaalivahinkoja alkoi sitten tippua, muutamat kengät sulivat hieman ja itse poltin kolme sukkaa reikäompeleelle. Epämukavuusalueella oppii arvostamaan pieniä iloja – sinisen taivaan näkeminen ei vielä koskaan ollut ollut niin ihanaa.
Neljännen päivän päiväkirjamerkinnästä:
”Aamu alkoi ja taivaalla näkyi sinistä väriä. Päivän aikana aurinkoa nähtiin pitkästä aikaa. Tänään ensimmäistä kertaa päästiin melomaan samaan suuntaan virran kanssa. Kaikki ois vielä enemmän leffaa jos joessa ois enemmän vettä. Vene jää koko aja kiinni pohjaan. Paatit kestää (kop kop kop) uskomattoman hyvin. Kaikki vastoinkäymiset tuntuu olevan ihan okei, kun sää on näin hyvä ja matka taittuu.”
Päivän lounaspaikka oli upea hiekkasärkkä siinä, missä Uutuanjoki laskee Äälisjärveen. Aurinko paistoi, taivas oli sininen, elämä hölli. Lounaan jälkeen meloimme Norjan puolelle. Maisema muuttui yllättävän nopeasti. Männyt vaihtuivat koivikkoiseksi maastoksi ja joki syveni vesimäärän kasvaessa koko ajan. Koko vaelluksen isoimmat kosket koettiin toiseksi viimeisenä etenemispäivänä. Korkeuseroja ei kartan mukaan enää pitänyt olla, mutta jotenkin sitä päädyttiin hurjaan koskeen ja allekirjoittaneen ja Niinan paatti jumiin nurin ja vettä täynnä virran ja suuren kiven väliin. Onneksi päästiin pienellä avustuksella maihin haavereitta ja yöpaikan ei pitänyt ollut kaukana. Suon ja pusikon keskellä oli kuivaa kangasmaata ja komea kelomänty. Siinä istuttiin tälle erää viimeisen nuotion ääreen kamoja kuivattelemaan, joita tällä kertaa oli vielä tavallista enemmän.
Viimeisenä päivänä melottiin loppujen eväiden voimilla ja tahdonvoimalla maaliin jo ennen lounasta. Loppu ei ollut ihan niin eeppinen kuin olin mielessäni kuvitellut. Joki laski jäämereen autotien ali, mutta edes jäämereen asti ei päästy, sillä joen suulla oli kyttyrälohien nousua estävä aita. Ja niin, ei kaikki sinne aidasta huolimatta olisi päässeet, sillä alpaca-vene sanoi sopimuksen irti aivan viime metreillä. Maalissa odotti transit ja kyyti, ja matka sai jatkua kohti lähtöpistettä, eli Nellimin mökkiä.
Teksti on koottu vaelluspäiväkirjan merkintöjen ja muistikuvien perusteella. Kuvat ovat retkikunnan eri jäsenten ottamia
– Martta Vaahteranoksa
Yhteiskuva, joka otettiin kolmantena päivänä. Vasemmalta oikealle: Martta, Niina, Paavali Eero, Viivi, Justus, Kristian Sisu, Eino, Sara, Maximillian ja Nuutti kameran takana
